Katsaus SDP:n teollisuuspoliittiseen ohjelmaan vuodelta 1975 ja sen taustojen tarkastelua. Ohjelmistossa esitettiin hyvinkin voimakkaita sosialistisia ajatuksia talousjärjestelmän saamiseksi kansanvaltaltaisuuden pohjalle. Muun muassa seuraavanlaisia toimia esitettiin: kritisoitiin erityisesti liikepankkien, vakuutusyhtiöiden ja suurliikeyritysten monopoli-asemaa teollisuuden ja talouselämän kehittämisessä, jolloin valtion tuli ottaa tiukempi ote pääomavirtojen ohjailusta, työntekijät nähtiin olleen liiaksi liike-elämän armoilla, ja siksi pyrittiin kehittämään yritysdemokratiaa, niin että työntekijöiden päätäntävalta yrityksissä olisi lisääntynyt; ohjelmiston tarkoituksena oli myöskin kehittää tieteellis-teknillistä yhteistyötä erityisesti sosialistimaiden kanssa, perustaa uusia rahoitusinstituutioita, jotka käytännössä olisivat ohjanneet verotuloja valtion teolliseen toimintaan sekä valtioenemmistöisiin uusien kasvualojen teollisuusyrityksiin. Näiden lisäksi korostettiin halua vahvistaa kansainvälistä taloudellista yhteistyötä niin kehittyneiden kuin kehitysmaidenkin kanssa. Kaiken kaikkiaan valtion roolin haluttiin koko tuotantokentällä kasvavan. Tarkoituksena oli laajentaa valtion suunnittelu, -toimeenpano, -asettelu- ja valvonta- mekanismeja, jotta valtio tämän kautta saisi suurempaa roolia liike-elämästä ja talouden kehityksestä ylipäätään - suunnitelmallisuuteen ja valtiolliseen ohjaukseen, ja erityisesti suurimman hallituspuolueen SDP:n sisällä, vielä laajasti uskottiin ja pyrittiin.
Tämä johtaakin tarkastelemaan, kuinka hyvin tai kuinka laajasti hallitus ja erityisesti SDP näissä tavoitteissaan onnistui? Mihinkä toimiin lopulta ryhdyttiin ja saatiinko asetettuja tavoitteita vietyä lävitse? Olen kuitenkin ottanut tähän tarkasteluun lähinnä, mitenkä valtio pyrki teollisuutta kehittämään ja kuinka hyvin tässä tavoitteessa se onnistui? Koko teollisuuspoliittisen ohjelmiston tavoitteita ei suinkaan ole tarkoitus käydä tarkasti läpi, vaan pääpaino kirjoituksessani on lähinnä kuinka valtio pyrki vaikuttamaan teollisuuteen kansantaloudellisten lähtökohtien pohjalta. Edellisessä kirjoituksessa käsittelin valtion kuvaputkitehtaan Valcon sekä sähkö-ja lennätinlaitoksen Televan perustamista, joten luontevaa on aloittaa tarkastelu juurikin teollisuudesta. Mutta sitä ennen kirjoitan hivenen investointirahaston INRA:n perustamista, koskakin juuri tästä hallituksen lainsäädännöllisestä toimesta syntyi runsas polemiikki ja kiivas eduskuntakeskustelu ja muutoinkin se oli pohjana monille argumentille, joilla hallitus pyrki tavoitteitaan perustelemaan.
SDP:n teollisuuspoliittisen ohjelmiston eräänä keskeisenä tavoitteena oli siis luoda erillinen investointirahasto, jonka kautta valtion rahoitusmahdollisuuksia voitaisiin lisätä. Tässä yhteydessä on hyvä mainita Suomessa voimassa ollut kehitysaluelainsäädäntö, joka tarkoitti käytännössä sitä että uusia teollisuushankkeita ja muita työllisyyttä ja taloudellista toimeliaisuutta lisääviä hankkeita pyrittäisiin keskittämään alueille, jotka kärsivät suuresta työttömyydestä ja vähäisestä taloudellisesta aktiivisuudesta. Lähinnä tarkoitus oli siis suojella kuntia rakennemuutoksen aiheittamilta haittavaikutuksilta. 1970-lukua kuin yhtä myös 1960-luvun loppupuolta on Suomessa - yhtä kaikki myös monissa muissa teollistuneissa länsimaissa - perinteisesti pidetty suurten rakennemuutosten aikakausina. Toisesta maailmansodasta jatkunut runsas talouskasvu oli pysähtymässä ja yhteiskuntien tuotantorakenteet olivat muuttumassa. Erityisesti maatalouden koneellistuminen ja tehoviljelyn lisääntyminen synnyttivät maaseuduille suuren "ylijäämäväestön", jonka oli haettava leipänsä muualta. Maaseutu luovutti ja kaupungit ottivat väkeä vastaan 10-11 % vuositahdilla. Muutos oli kiivasta. 1960-luvun Suomea leimasivat runsas kaupungistuminen, jonka seurauksena lisääntyivät väestön koulutustason nousu, kulutus-vähittäis -ja palvelualojen kasvu, rakentamisen volyymin nousu (mm. suurten lähiöiden synty) sekä myöskin teollisuuden työntekijämäärän kasvu. Tässä yhteydessä on hyvä mainita seikka, ettei Suomi ole milloinkaan saavuttanut runsasta teollisuustyöntekijöiden joukkoa, vaan parhaimmillaankin 1970-luvun puolessa välissä se on jäänyt noin 30 % pintaan koko työvoimasta. Monissa kehittyneissä teollisuusmaissa luku on ollut lähempänä puolta työikäisestä väestöstä. Suomessa maaseudulta on siis erityisesti siirrytty palveluiden piiriin, ei niinkään teollisuuteen. Toki 1970-luvulla teollisuuden toimihenkilöiden määrä kasvoi runsaasti, mikä johtui lisääntyneestä koulutuksesta, jota teollisuuden kasvaneet laatuvaatimukset, automatisaatio ja ylipäätänsä teknillistyminen myöskin vaativat. Mutta yleinen mielikuva siitä, että Suomi olisi ollut "teollisuusduunarien mekka" on jossain muodossa melkokin erheellinen.
Takaisin Investointirahaston perustamiseen. Hallituksen sisällä katsottiin liike-elämän ja yksityisen teollisuuden olevan kykenemätön suhdannevaikeuksien ja rakennemuutoksen hallitsemisessa. Eduskuntakeskustelussa hallituksen toimien perusteluna oli muun muassa seuraavaa:
”Velanhoitokustannusten voimakas kasvu on jo nyt kaventanut talouspoliittista ja erityisesti valuuttakurssipoliittista liikkumavaraamme. Tässä suhteessa talouspolitiikkamme on pakosta muututtava ja se on mahdollista ainoastaan selväpiirteisen rakennepolitiikan avulla. Rakennepolitiikan toteuttaminen merkitsee muun muassa elinkeinoverolainsäädännön tarkistamista sekä valtion yhtiöiden investointiperusteiden muuttamista, joissa nykyisen liiketaloudellisen kannattavuuden rinnalle hyväksytään taloudellisen välttämättömyyden periaate. Tämä merkitsisi muun muassa sitä, että valtionyhtiöiden tuotantovalikoimaan sisällytettäisiin sellaisia tuontia korvaavia tuotteita, joiden tuottaminen yksityisessä sektorissa olisi alkuvaiheen huonon liiketaloudellisen kannattavuuden vuoksi tai muusta syystä heikosti aikaansaatavissa. Valtionyhtiöiden toiminnassa tulisi entistä enemmän ottaa huomioon kansantaloudelliset ja aluepoliittiset näkökohdat
Markkinat eivät hallituksen mukaan pystyneet hoitamaan työllisyyttä eikä liioin myöskään tasaamaan tuloeroja, saati huolehtimaan maan alueiden tasaisesta kehityksestä. Tämä seikka tukee hyvin ilmi myös valtiovarainministeri keskustapuolueen Johannes Virolaisen puheenvuorosta.
”Investointirahaston yhteydessä on kiinnitetty erityistä huomiota aluepoliittisiin näkökohtiin. Kehitysalueelle voidaan tämän rahaston lainoja myöntää jopa huomattavasti alemmalla korolla kuin muissa osissa sijaitseville yrityksille. Tarkoituksena tämän rahaston avulla nimenomaisesti parantaa alueellista tasapainoista taloudellista kehitystä, vastustaa liiallista keskitystä.
Aikakautta leimasi kova vasemmistolainen retoriikka ja kapitalismin kritiikissa juuri pääoman kasautuminen nähtiin valitettavan ongelmallisena. Tietysti suurinta osaa tästä keskustelusta varmasti leimasi ihan puhdas ideologia ja tunteet. Huomioitavaa on kuitenkin kylmän sodan olleen kuumimmillaan, jolloin kaksi erilaista tuotantojärjestelmää yhä kilvoittelivat paremmuudesta. Kannattajia oli sekä suunnitelma- että markkinatalousjärjestelmillä ja vieläpä melkokin tasapuolisesti. Suurempi ihmisten ajatusten muokkautuminen markkinatalouden kannalle tapahtui vasta 1980-luvun puolenvälin tienoilla. Hyvä on myös muistaa Neuvostoliiton 1970-luvun alussa olleen yhä suurvalta ja näin ollen varteenotettava kilpailija läntisille talousmahdeille, joten maa sai vielä tuolloin runsaasti sympatiaa osakseen. Yhtä kaikki, hallituksen esitys näki päivän valon ja investointirahasto pitkien eduskuntakäsittelyiden jälkeen saatiin perustettua. Samalla haluttiin laajentaa myöskin jo aikaisemmin perustettua kehitysaluerahastoa KERA:aa. Oppositio piti investointirahastoa turhana hankkeena, sillä kehitysaluerahaston katsottiin jo ajaneen samaa tarkoitusperää. Kritisoitiin hallituksen halua kiertää liikepankit ja antaa rahaston kautta suoraan rahoitusta etupäässä valtioenemmistöisille hankkeille. Hallituksen esitykseen sisältyi myös erityissäännös Postipankin oikeuksien laajentamisesta, mikä käytönnössä tarkoitti Postipankin laajempia mahdollisuuksia lainojen myöntämiseen ja rahaston varojen hallinnoimiseen. Tämä sai aikaan runsasta oppostion vastustusta ja erityisesti kokoomus vastusti hanketta jyrkästi. Puolueen mukaan hallituksen toimet uhkasivat romuttaa hyvin toimivan pankkijärjestelmän sekä uhkasivat myöskin tuhota pankkeihin kertyneen runsaan liiketaloudellisen tietämyksen ja henkilökohtaiset luottamustoimet, sillä 1970-luvulla puhuttiin niin sanotusta teollisuuskylätoiminnasta, jossa jokainen pankinjohtaja tiesi ja tunsi henkilökohtaisesti alueensa yrittäjät ja liiketoimet. Oppositio esitti myös hallituksella olleen tarkoitus lopettaa keskuspankkiluoton antaminen liikepankeille ja näin heikentää pankkien mahdollisuuksia ulkomaiseen velanottoon - varat haluttiin etupäässä ohjata valtionyhtiöihin, näin kritiikissä esitettiin. Vielä 1970-luvulla elettiin niin sanotun "kahlitun" markan aikakautta, mikä tarkoitti lähinnä sitä, että lupa ulkomaisiin luottoihin vaati aina Suomen pankin luvan. Käytännössä siis Suomen pankki dominoi taloudellista ja teollista kehitystä maassa. SDP:n tavoiteohjelmiston ensimmäinen ja kenties tärkein osa eli rahoituksen hankkiminen toimilleen oli nyt synnytetty.
Kansantaloutemme on rakenteellisesti siinä määrin heikko ja yksipuolinen, että suhdannevaihtelut ja muut muutokset maailmankaupassa saattavat meidät helposti vaikeiden ongelmien eteen. Öljytuotteiden hintojen nousu sekä samanaikaisesti muiden raaka-aineiden ja perushyödykkeiden hintasuhteiden vaihtumiset ovat juuri nyt asettamassa taloutemme ja voimavaramme vaaraan. Kaiken kaikkiaan olemme tilanteessa, jossa vaaditaan suunniteltuja toimenpiteitä ja voimakkaasti varusteltua valtiovaltaa”
Yllä oleva kansanedustaja Pentti Koiviston (SDP) puheenvuorossa on tiivistettynä ongelmat, jotka olivat 1970-luvulla hallitsevia. Taloudellinen kasvu läntisissä teollisuusmaissa öljykriisin seurauksena oli pysähtynyt. Puhuttiin yleisesti kasvun rajoista ja halvan energian - etupäässä öljyn - loppumisesta. Öljyntuottamaiden yhteistyöjärjestö Opec neuvotteli 1973 tuotannon rajoittamisesta, mikä aikaansai läntisissä teollismaissa toimia energian säästämiseksi. Niukentunut tarjonta vaikutti suoraan tuotteiden hintoihin niitä kohottavasti ja voimisti kustannusinflaatiota. Myös Suomessa säännösteltiin katumainoksia ja katuvaloja himmentämällä, nämä toimenpiteet tosin olivat olivat marginaalista. Luonnollisestikin Suomen ulkomaankauppa kärsi niiden maiden kanssa joiden kanssa taravanvaihto oli runsasta. Muun muassa Englannissa, joka oli ja edelleen on yksi Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista, koettiin taantumaa ja maan perinteisten teollisuusalojen, kuten kaivos - auto -ja telakkateollisuuden näivettymistä: ongelmat olivat niin suuria, että monia yrityksiä ja aloja kansallistettiin kokonaisuudessaan ( kansallistaminen tarkoittaa yrityksen / toimialan ottamista täydellisesti valtion omistukseen) Linkittyneessä kansainvälisessä kaupassa heijastusvaikutuksia oli kaikkialle, joten myös Suomen talous ja vienti kärsi erityisesti teollisuustuotannon heikentymisen seurauksena. Suomen osalta öljykriisi ei kuitenkaan Neuvostoliitosta saatavan öljyn vuoksi ollut niin vaikea kuin mitä se monen muun länsimaan osalta oli. Tästä huolimatta Suomessakin koettiin lama tai syvempi taantuma, miten vain halutaan ilmaista vuosina 1974-1976. Pahinmman vuoden ollessa 1975. Työttömiä oli lähes 200.000 , joka siihen aikaan oli lähes katostrofaalinen luku. Kauppa - ja vaihtotase painuivat pahasti pakkasen puolelle, infaatio ja korkotaso olivat korkealla ja valtion velkaantuminen lisääntyi runsaastikin. Vaikeudet lännessä saivat suomalaiset yritykset hakemaan viennin paikkausta Neuvostoliitosta, joten idänkauppa öljykriisin seurauksena kasvoi. Huomioitavaa kuitenki on, että idänkaupan osuus Suomen viennistä ei milloinkaan ole ollut juuri 20 prosenttia suurempaa, joten markkinat suuremmaksi osaksi ovat aina löytyneet lännestä ja markkinatalousmaista. Voidaan kuitenkin sanoa, että idänkauppa säästi Suomea huomattavastikin juuri öljykriisien aikana.
Hallituksen sisällä uskottiin valtion mahdollisuuteen tasata suhdannevaihteluita Keynesin oppien mukaisesti. Keynes kuuluisassa teoksessaan Työllisyys, korko ja raha: yleinen teoria esitti ,että hyvinä aikoina valtion tulisi kerätä runsaasti verotuloja, joita sitten taantuman (suhdannevaihtelut) tullessa käytettäisiin lähinnä valtion investointeihin ja työlllisyyden hoitamiseen. Näitä oppeja pyrittiin noudattamaan ja vaadittiin voimakkaasti varusteltua valtiovaltaa. Toimiinkin ryhdyttiin, joista hyvänä esimerkkinä jo aiemmin käsittelemäni valtion kuvaputkitehdas Valco sekä sähkö-ja lennätinlaitoksen Televan muuttaminen valtioenemmistöiseksi osake-yhtiöksi. Kuitenkin nämä toimenpiteet olivat lopulta varsin vähäpätöisiä, jotta voitaisiin puhua suuresta valtion sosialisointisuunnitelmasta ja koko taloudellisen tuotantokentän mukauttamiseksi pelkästään kansanvaltaisuuden pohjalle (siis sosialisointia laajassa mitassa).
Elektroniikkateollisuus Suomessa vielä 1970-luvulla oli sangen vähäpiirteistä (muutamaa isompaa toimijaa lukuunottamatta, Nokia tai Salora), joten tässä mielessä luontevaa oli valtiovallan toimet tämän teollisuusalan käyntiinlaittamisessa. Jos asian voidaan näin todeta olleen, oli kysy siis varsin pragmaattisesta, käytännöllisestä ratkaisusta Suomen teollisuuden kehittämisessä ja monipuolistamisessa. Esimerkiksi kuvaputkitehdas määräytyi aluksi kansalliseksi hankkeeksi, jota ei juuri miltään taholta erityisemmin vastustettu, vaikkakin toki joitain skeptikkoja hankkeella oli (Valcosta voi lukea laajemmin tämän sivun blogitekstistä). Mutta myös muita teollisuuden aloja valtion toimesta tuettiin. tällaisia olivat muun muassa Valmetin data-Saabin valmistus Uudessakaupungissa, Petro-kemia eli Pekeman perustaminen ja rahoittaminen. Pekema oli valtion toimesta vuonna 1970 perustettu muoviteollisuuteen keskittynyt yritys, joka lopulta 1978 fuusioitiin valtio-omisteiseen Neste Oy:seen. Tekstiiliteollisuudessa toiminut Hyvilla ( Hyvinkään villa) muutettiin Valvilla-nimiseksi valtionyhtiöksi 1978 jne. Näiden lisäksi valtio oli aktiivinen toimia myös metalli-ja metsäteollisuudessa joista voitaisiin mainita ainakin Rautaruukin, Kemi Oy:n sekä Veitsiluodon omistaminen ja tukeminen. Johtopäätöksenä voitaisiin todeta, ettei valtio 1970-luvulla todellakaan ollut pelkkä markkinavoimien sivustaseuraaja, vaan, vaan se pyrki olemaan aktiivinen toimia teollisuuden ja työllisyyden parantamisessa. Pitää kuitenkin muistaa, että Suomi koko itsenäisyytensä ajan on ollut kapitalistinen markkinatalousyhteiskunta, joten valtion rooli ei milloinkaan suinkaan ole ollut niin keskeinen kuin ajatella voitaisiin. Parhaimmillaankin valtionyhtiöiden osuus koko tuotantokapasiteetista niin työntekijä määränosalta kuin yhtä myös viennin volyymienkin osalta on ollut noin 20 % luokkaa. Tietenkin suurien paljon pääomia vaativien alojen ja yritysten, jotka ovat toimineet etupäässä ns. perusteollisuudessa ja ovat näin turvanneet samalla tärkeän raaka-aine saannin sekä suurempien investointihyödykkeiden viennin ovat pääsääntöisestä olleet valtion toimesta perustettuja.
Valtio vielä 1970-luvulla oli aktiivinen pyrkimyksessään parantaa taloutta kansantaloudelliset näkökulmat huomioon ottamalla. Erityisesti SDP:n toimesta tämä myös joltain osin mahdollistui, sillä talouspolitiikassaan puolue 1970-luvun alkupuolella oli vielä lujasti kiinni keynesiläisessä suunnitelmallisuudessa ja täten puolueessa nousi usko politiikan avulla pystyttävän vaikuttamaan markkinavoimiin sekä alati kasvaneeseen globalisaatioon, jossa suuryritykset näyttelivät koko ajan suurempaa roolia. Käänne myös SDP:n talouspolitiikassa tapahtui vuoden 1977 Korpilammen - konsensus kokouksen jälkeen, jolloin puolue avoimemmin asettui markkinatalouden ja liike-elämän kannalle ja luopui esimerkiksi pääomavirtojen valtiollisesta ohjailusta. Myöskään uusia valtiollisia hankkeita teollisuuteen ei tämän jälkeen puolue juurikaan enää suunnitellut, vaan puolueessa todettiin kansantalouden kasvun olevan pääosin markkinoiden ja yksityisesti omistettujen yritysten harteilla. Toki vielä tässä vaiheessa esimerkiksi Valcon vaikeuksista ei juurikaan laajemmin tiedetty, vaan yrityksestä tuli vasta hivenen myöhemmin symbolinen valtion yritystoiminnan "joutsenlaulu"(tästäkin aiheesta enemmän tämän sivun toisessa julkaistussa blogitekstissä). Joka tapauksessa aikakauden suurimman puolueen tavoitteet ja toimintatavat alkoivat tulla lähemmäksi markkina-ajattelua, jossa valtion mahdollisuudesta säädellä ja vaikuttaa liiketoimintaan, suuryrityksiin ja rahoituskanaviin nähtiin minimaaliseksi.
Näin loppupäätelmänä voidaan myöskin todeta SDP:n teollisuuspoliittisen ohjelmiston vuodelta 1975 jääneen puolitiehen ja siinä esitetyt toimenpiteet eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta juurikaan saaneet tuulta purjeidensa alle: teot suurimmaksi osaksi todella jäivät vain retoriikan tasolle eikä niiden toteuttamiseen puolueelta lopulta liiemmin mahdollisuutta tai halua löytynyt. Maailma oli muutoinkin astumassa uuteen aikakauteen, joka myöhemmin 1980-luvulla Suomessakin opittiin tuntemaan vapautetun pääoman luoman "kasinotalouden" aikakautena. Uusi it-tekniikka nopeutti luottojen käsittelyä ja siirtelyä, ja irtipäässyt valuutta ja pääoma löysivät nopeasti yritykset ja kotitaloudet saaden ne lopulta myös äärivelkaantuneiksi. Tämä sitten johti lopulta 1990-luvun lamaan ja mittavaan pankkikriisiin (yhtenä syistä,muitakin toki oli). Elettiin markkinoiden huumassa ja rahaa tuntui olleen joka paikassa runsain mitoin. Tällaisessa maailmassa valtion toimet olisivat näyttäneet varsin vanhanaikaisilta ja huonoilta, joten vähitellen valtion puuttuminen talouteen ja liike-elämään alkoi menettää uskottavuuttansa ja luotettavuuttaan. Seuraavassa kirjoituksessa käsittelen, kuinka 1980-luvulta alkanut nousukausi ja ideologiset muutokset vaikuttivat yleiseen diskurssiin ja retoriikkaan valtion talouspolitiikkaa kohtaan. Miten päädyttiin asetelmaan ja näkemykseen, ettei valtiolla voinut enää olla juurikaan mahdollisuutta vaikuttaa talouden kehittymiseen? Nämä seikat ovat relevantteja kysymyksiä tänä päivänäkin ja aika ajoin valtion rooli taloudessa ja liike-elämässä nouseekin keskustelun kärkiaiheeksi.
”Velanhoitokustannusten voimakas kasvu on jo nyt kaventanut talouspoliittista ja erityisesti valuuttakurssipoliittista liikkumavaraamme. Tässä suhteessa talouspolitiikkamme on pakosta muututtava ja se on mahdollista ainoastaan selväpiirteisen rakennepolitiikan avulla. Rakennepolitiikan toteuttaminen merkitsee muun muassa elinkeinoverolainsäädännön tarkistamista sekä valtion yhtiöiden investointiperusteiden muuttamista, joissa nykyisen liiketaloudellisen kannattavuuden rinnalle hyväksytään taloudellisen välttämättömyyden periaate. Tämä merkitsisi muun muassa sitä, että valtionyhtiöiden tuotantovalikoimaan sisällytettäisiin sellaisia tuontia korvaavia tuotteita, joiden tuottaminen yksityisessä sektorissa olisi alkuvaiheen huonon liiketaloudellisen kannattavuuden vuoksi tai muusta syystä heikosti aikaansaatavissa. Valtionyhtiöiden toiminnassa tulisi entistä enemmän ottaa huomioon kansantaloudelliset ja aluepoliittiset näkökohdat
Markkinat eivät hallituksen mukaan pystyneet hoitamaan työllisyyttä eikä liioin myöskään tasaamaan tuloeroja, saati huolehtimaan maan alueiden tasaisesta kehityksestä. Tämä seikka tukee hyvin ilmi myös valtiovarainministeri keskustapuolueen Johannes Virolaisen puheenvuorosta.
”Investointirahaston yhteydessä on kiinnitetty erityistä huomiota aluepoliittisiin näkökohtiin. Kehitysalueelle voidaan tämän rahaston lainoja myöntää jopa huomattavasti alemmalla korolla kuin muissa osissa sijaitseville yrityksille. Tarkoituksena tämän rahaston avulla nimenomaisesti parantaa alueellista tasapainoista taloudellista kehitystä, vastustaa liiallista keskitystä.
Aikakautta leimasi kova vasemmistolainen retoriikka ja kapitalismin kritiikissa juuri pääoman kasautuminen nähtiin valitettavan ongelmallisena. Tietysti suurinta osaa tästä keskustelusta varmasti leimasi ihan puhdas ideologia ja tunteet. Huomioitavaa on kuitenkin kylmän sodan olleen kuumimmillaan, jolloin kaksi erilaista tuotantojärjestelmää yhä kilvoittelivat paremmuudesta. Kannattajia oli sekä suunnitelma- että markkinatalousjärjestelmillä ja vieläpä melkokin tasapuolisesti. Suurempi ihmisten ajatusten muokkautuminen markkinatalouden kannalle tapahtui vasta 1980-luvun puolenvälin tienoilla. Hyvä on myös muistaa Neuvostoliiton 1970-luvun alussa olleen yhä suurvalta ja näin ollen varteenotettava kilpailija läntisille talousmahdeille, joten maa sai vielä tuolloin runsaasti sympatiaa osakseen. Yhtä kaikki, hallituksen esitys näki päivän valon ja investointirahasto pitkien eduskuntakäsittelyiden jälkeen saatiin perustettua. Samalla haluttiin laajentaa myöskin jo aikaisemmin perustettua kehitysaluerahastoa KERA:aa. Oppositio piti investointirahastoa turhana hankkeena, sillä kehitysaluerahaston katsottiin jo ajaneen samaa tarkoitusperää. Kritisoitiin hallituksen halua kiertää liikepankit ja antaa rahaston kautta suoraan rahoitusta etupäässä valtioenemmistöisille hankkeille. Hallituksen esitykseen sisältyi myös erityissäännös Postipankin oikeuksien laajentamisesta, mikä käytönnössä tarkoitti Postipankin laajempia mahdollisuuksia lainojen myöntämiseen ja rahaston varojen hallinnoimiseen. Tämä sai aikaan runsasta oppostion vastustusta ja erityisesti kokoomus vastusti hanketta jyrkästi. Puolueen mukaan hallituksen toimet uhkasivat romuttaa hyvin toimivan pankkijärjestelmän sekä uhkasivat myöskin tuhota pankkeihin kertyneen runsaan liiketaloudellisen tietämyksen ja henkilökohtaiset luottamustoimet, sillä 1970-luvulla puhuttiin niin sanotusta teollisuuskylätoiminnasta, jossa jokainen pankinjohtaja tiesi ja tunsi henkilökohtaisesti alueensa yrittäjät ja liiketoimet. Oppositio esitti myös hallituksella olleen tarkoitus lopettaa keskuspankkiluoton antaminen liikepankeille ja näin heikentää pankkien mahdollisuuksia ulkomaiseen velanottoon - varat haluttiin etupäässä ohjata valtionyhtiöihin, näin kritiikissä esitettiin. Vielä 1970-luvulla elettiin niin sanotun "kahlitun" markan aikakautta, mikä tarkoitti lähinnä sitä, että lupa ulkomaisiin luottoihin vaati aina Suomen pankin luvan. Käytännössä siis Suomen pankki dominoi taloudellista ja teollista kehitystä maassa. SDP:n tavoiteohjelmiston ensimmäinen ja kenties tärkein osa eli rahoituksen hankkiminen toimilleen oli nyt synnytetty.
Kansantaloutemme on rakenteellisesti siinä määrin heikko ja yksipuolinen, että suhdannevaihtelut ja muut muutokset maailmankaupassa saattavat meidät helposti vaikeiden ongelmien eteen. Öljytuotteiden hintojen nousu sekä samanaikaisesti muiden raaka-aineiden ja perushyödykkeiden hintasuhteiden vaihtumiset ovat juuri nyt asettamassa taloutemme ja voimavaramme vaaraan. Kaiken kaikkiaan olemme tilanteessa, jossa vaaditaan suunniteltuja toimenpiteitä ja voimakkaasti varusteltua valtiovaltaa”
Yllä oleva kansanedustaja Pentti Koiviston (SDP) puheenvuorossa on tiivistettynä ongelmat, jotka olivat 1970-luvulla hallitsevia. Taloudellinen kasvu läntisissä teollisuusmaissa öljykriisin seurauksena oli pysähtynyt. Puhuttiin yleisesti kasvun rajoista ja halvan energian - etupäässä öljyn - loppumisesta. Öljyntuottamaiden yhteistyöjärjestö Opec neuvotteli 1973 tuotannon rajoittamisesta, mikä aikaansai läntisissä teollismaissa toimia energian säästämiseksi. Niukentunut tarjonta vaikutti suoraan tuotteiden hintoihin niitä kohottavasti ja voimisti kustannusinflaatiota. Myös Suomessa säännösteltiin katumainoksia ja katuvaloja himmentämällä, nämä toimenpiteet tosin olivat olivat marginaalista. Luonnollisestikin Suomen ulkomaankauppa kärsi niiden maiden kanssa joiden kanssa taravanvaihto oli runsasta. Muun muassa Englannissa, joka oli ja edelleen on yksi Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista, koettiin taantumaa ja maan perinteisten teollisuusalojen, kuten kaivos - auto -ja telakkateollisuuden näivettymistä: ongelmat olivat niin suuria, että monia yrityksiä ja aloja kansallistettiin kokonaisuudessaan ( kansallistaminen tarkoittaa yrityksen / toimialan ottamista täydellisesti valtion omistukseen) Linkittyneessä kansainvälisessä kaupassa heijastusvaikutuksia oli kaikkialle, joten myös Suomen talous ja vienti kärsi erityisesti teollisuustuotannon heikentymisen seurauksena. Suomen osalta öljykriisi ei kuitenkaan Neuvostoliitosta saatavan öljyn vuoksi ollut niin vaikea kuin mitä se monen muun länsimaan osalta oli. Tästä huolimatta Suomessakin koettiin lama tai syvempi taantuma, miten vain halutaan ilmaista vuosina 1974-1976. Pahinmman vuoden ollessa 1975. Työttömiä oli lähes 200.000 , joka siihen aikaan oli lähes katostrofaalinen luku. Kauppa - ja vaihtotase painuivat pahasti pakkasen puolelle, infaatio ja korkotaso olivat korkealla ja valtion velkaantuminen lisääntyi runsaastikin. Vaikeudet lännessä saivat suomalaiset yritykset hakemaan viennin paikkausta Neuvostoliitosta, joten idänkauppa öljykriisin seurauksena kasvoi. Huomioitavaa kuitenki on, että idänkaupan osuus Suomen viennistä ei milloinkaan ole ollut juuri 20 prosenttia suurempaa, joten markkinat suuremmaksi osaksi ovat aina löytyneet lännestä ja markkinatalousmaista. Voidaan kuitenkin sanoa, että idänkauppa säästi Suomea huomattavastikin juuri öljykriisien aikana.
Hallituksen sisällä uskottiin valtion mahdollisuuteen tasata suhdannevaihteluita Keynesin oppien mukaisesti. Keynes kuuluisassa teoksessaan Työllisyys, korko ja raha: yleinen teoria esitti ,että hyvinä aikoina valtion tulisi kerätä runsaasti verotuloja, joita sitten taantuman (suhdannevaihtelut) tullessa käytettäisiin lähinnä valtion investointeihin ja työlllisyyden hoitamiseen. Näitä oppeja pyrittiin noudattamaan ja vaadittiin voimakkaasti varusteltua valtiovaltaa. Toimiinkin ryhdyttiin, joista hyvänä esimerkkinä jo aiemmin käsittelemäni valtion kuvaputkitehdas Valco sekä sähkö-ja lennätinlaitoksen Televan muuttaminen valtioenemmistöiseksi osake-yhtiöksi. Kuitenkin nämä toimenpiteet olivat lopulta varsin vähäpätöisiä, jotta voitaisiin puhua suuresta valtion sosialisointisuunnitelmasta ja koko taloudellisen tuotantokentän mukauttamiseksi pelkästään kansanvaltaisuuden pohjalle (siis sosialisointia laajassa mitassa).
Elektroniikkateollisuus Suomessa vielä 1970-luvulla oli sangen vähäpiirteistä (muutamaa isompaa toimijaa lukuunottamatta, Nokia tai Salora), joten tässä mielessä luontevaa oli valtiovallan toimet tämän teollisuusalan käyntiinlaittamisessa. Jos asian voidaan näin todeta olleen, oli kysy siis varsin pragmaattisesta, käytännöllisestä ratkaisusta Suomen teollisuuden kehittämisessä ja monipuolistamisessa. Esimerkiksi kuvaputkitehdas määräytyi aluksi kansalliseksi hankkeeksi, jota ei juuri miltään taholta erityisemmin vastustettu, vaikkakin toki joitain skeptikkoja hankkeella oli (Valcosta voi lukea laajemmin tämän sivun blogitekstistä). Mutta myös muita teollisuuden aloja valtion toimesta tuettiin. tällaisia olivat muun muassa Valmetin data-Saabin valmistus Uudessakaupungissa, Petro-kemia eli Pekeman perustaminen ja rahoittaminen. Pekema oli valtion toimesta vuonna 1970 perustettu muoviteollisuuteen keskittynyt yritys, joka lopulta 1978 fuusioitiin valtio-omisteiseen Neste Oy:seen. Tekstiiliteollisuudessa toiminut Hyvilla ( Hyvinkään villa) muutettiin Valvilla-nimiseksi valtionyhtiöksi 1978 jne. Näiden lisäksi valtio oli aktiivinen toimia myös metalli-ja metsäteollisuudessa joista voitaisiin mainita ainakin Rautaruukin, Kemi Oy:n sekä Veitsiluodon omistaminen ja tukeminen. Johtopäätöksenä voitaisiin todeta, ettei valtio 1970-luvulla todellakaan ollut pelkkä markkinavoimien sivustaseuraaja, vaan, vaan se pyrki olemaan aktiivinen toimia teollisuuden ja työllisyyden parantamisessa. Pitää kuitenkin muistaa, että Suomi koko itsenäisyytensä ajan on ollut kapitalistinen markkinatalousyhteiskunta, joten valtion rooli ei milloinkaan suinkaan ole ollut niin keskeinen kuin ajatella voitaisiin. Parhaimmillaankin valtionyhtiöiden osuus koko tuotantokapasiteetista niin työntekijä määränosalta kuin yhtä myös viennin volyymienkin osalta on ollut noin 20 % luokkaa. Tietenkin suurien paljon pääomia vaativien alojen ja yritysten, jotka ovat toimineet etupäässä ns. perusteollisuudessa ja ovat näin turvanneet samalla tärkeän raaka-aine saannin sekä suurempien investointihyödykkeiden viennin ovat pääsääntöisestä olleet valtion toimesta perustettuja.
Valtio vielä 1970-luvulla oli aktiivinen pyrkimyksessään parantaa taloutta kansantaloudelliset näkökulmat huomioon ottamalla. Erityisesti SDP:n toimesta tämä myös joltain osin mahdollistui, sillä talouspolitiikassaan puolue 1970-luvun alkupuolella oli vielä lujasti kiinni keynesiläisessä suunnitelmallisuudessa ja täten puolueessa nousi usko politiikan avulla pystyttävän vaikuttamaan markkinavoimiin sekä alati kasvaneeseen globalisaatioon, jossa suuryritykset näyttelivät koko ajan suurempaa roolia. Käänne myös SDP:n talouspolitiikassa tapahtui vuoden 1977 Korpilammen - konsensus kokouksen jälkeen, jolloin puolue avoimemmin asettui markkinatalouden ja liike-elämän kannalle ja luopui esimerkiksi pääomavirtojen valtiollisesta ohjailusta. Myöskään uusia valtiollisia hankkeita teollisuuteen ei tämän jälkeen puolue juurikaan enää suunnitellut, vaan puolueessa todettiin kansantalouden kasvun olevan pääosin markkinoiden ja yksityisesti omistettujen yritysten harteilla. Toki vielä tässä vaiheessa esimerkiksi Valcon vaikeuksista ei juurikaan laajemmin tiedetty, vaan yrityksestä tuli vasta hivenen myöhemmin symbolinen valtion yritystoiminnan "joutsenlaulu"(tästäkin aiheesta enemmän tämän sivun toisessa julkaistussa blogitekstissä). Joka tapauksessa aikakauden suurimman puolueen tavoitteet ja toimintatavat alkoivat tulla lähemmäksi markkina-ajattelua, jossa valtion mahdollisuudesta säädellä ja vaikuttaa liiketoimintaan, suuryrityksiin ja rahoituskanaviin nähtiin minimaaliseksi.
Näin loppupäätelmänä voidaan myöskin todeta SDP:n teollisuuspoliittisen ohjelmiston vuodelta 1975 jääneen puolitiehen ja siinä esitetyt toimenpiteet eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta juurikaan saaneet tuulta purjeidensa alle: teot suurimmaksi osaksi todella jäivät vain retoriikan tasolle eikä niiden toteuttamiseen puolueelta lopulta liiemmin mahdollisuutta tai halua löytynyt. Maailma oli muutoinkin astumassa uuteen aikakauteen, joka myöhemmin 1980-luvulla Suomessakin opittiin tuntemaan vapautetun pääoman luoman "kasinotalouden" aikakautena. Uusi it-tekniikka nopeutti luottojen käsittelyä ja siirtelyä, ja irtipäässyt valuutta ja pääoma löysivät nopeasti yritykset ja kotitaloudet saaden ne lopulta myös äärivelkaantuneiksi. Tämä sitten johti lopulta 1990-luvun lamaan ja mittavaan pankkikriisiin (yhtenä syistä,muitakin toki oli). Elettiin markkinoiden huumassa ja rahaa tuntui olleen joka paikassa runsain mitoin. Tällaisessa maailmassa valtion toimet olisivat näyttäneet varsin vanhanaikaisilta ja huonoilta, joten vähitellen valtion puuttuminen talouteen ja liike-elämään alkoi menettää uskottavuuttansa ja luotettavuuttaan. Seuraavassa kirjoituksessa käsittelen, kuinka 1980-luvulta alkanut nousukausi ja ideologiset muutokset vaikuttivat yleiseen diskurssiin ja retoriikkaan valtion talouspolitiikkaa kohtaan. Miten päädyttiin asetelmaan ja näkemykseen, ettei valtiolla voinut enää olla juurikaan mahdollisuutta vaikuttaa talouden kehittymiseen? Nämä seikat ovat relevantteja kysymyksiä tänä päivänäkin ja aika ajoin valtion rooli taloudessa ja liike-elämässä nouseekin keskustelun kärkiaiheeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti